Minä uneksin taas

Näin viimeyönä unessa Anssi Kelan. Lienee niitä peruja kun bestis oli suuri fani. Tai sitten se johtuu siitä, kun katselin Voicea poikaystäväni kanssa ja lauloimme kappaleen mukana. Se sanoi että sille tulee tuosta laulusta oma entinen luokka mieleen. Minä en edes halua muistaa ylä-asteen luokkaani. Paitsi ne hyvät tyypit. Hanna, Sari ja Merja. Ei minulla oikein muita kavereita siellä ikinä ollutkaan. Esittäjäkavereita pikemminkin. Minua inhottaa, kun ajattelenkin niitä aikoja, kun noita kolmea ei ollut samalla tunnilla.

Mutta enivei. Takaisin unimaailmaani, joka on tällähetkellä näköjään hyvin sekaisin. Ehkä minun päänikin on. En tiedä. Minä ikävöin eilen kovin entistä minääni. Joku saattoi huomata sen jo runosivullani tai sitten ei. Ihan sama. No, minulla on ikävä. Kotia. Pikkusisaruksia. Kissaa. Koiraa. Kotipihaa. Hassua. Eniten kaipaan sitä, kun en ollut mitään. Nyt olen ehkä liikaakin ja kuitenkin liian vähän. En koskaan tarpeeksi.

Anssi Kela yritti opettaa minua soittamaan yhtäaikaa rumpuja ja huuliharppua, mutta minun sormistani oli kuulemma jotkut nivelet naksahtaneet pois sijoiltaan. Jep, ironiaahan minä juuri kaipasinkin. Se on suuri voimavara runoilussani. Minä tarvitsen pienen masennuksen päästäkseni oikeaan tunnelmaan. En minä ole mikään rakkausrunojen kirjoittaja. Minulla on siihen liikaa tunteita ja minusta tulee vain suuri klisee. En halua olla sellainen. Ennalta-arvattava. Minä haluaisin olla sellainen kuin olin ennen ja toisaalta olen iloinen siitä, etten enää ole sellainen. Kuulostaako tämä yhtään järkevältä? No, tällaisia minä kuitenkin tänään pohdin.