--Suukotan selkääsi salaisuuksien polun--

Tai sitten vain tyydyn edelleen haaveilemaan. No jaa.. Kyseinen otsikko nyt kuitenkin sattuu olemaan ote uusimmasta runostani (tai aforismiksi sen kyllä runosivulla julkaisin) , jonka kirjoitin äkillisen mielenhäiriön pauloissa. Lue: säälittävä läheisyydenkaipuu. O.o Iloinenkin uutinen löytyy, jonka kuulin tänään voicelta.. Seinis on Suomen rokkikaupunki number one! Jee, jee! Kylläpäs olen ylpeä asuinpaikkakunnastani.

Pikkusisaruksilla on vintin siivous meneillään ja minä tässä vain dataan samassa huoneessa. Haha, on se mahtavaa kun ei ammatin puolesta tarvitse aina olla itse siivoamassa. Ehkä sillä omillaan asumisessa on hyviäkin puolia. Koti-ikävä joskus kalvaa, mutta on niistä selvitty. Olen nyt kuukauden viettänyt Mehtiksessä niin kuin nykyinen nuoriso kotipaikkaani nimittää. Alavieskan kirjastossa on ollut jännittävää olla työssäoppimassa, mutta jännitän jo kovin toukokuun lopussa olevaa asiakaspalvelunäyttöä. Työpaikkaohjaajani on kehunut minun olevan asiakaspalveluhenkinen ja reipas. Se lämmittää mieltä kovin. Kirjastossa työskentely on aina ollut minun suurin unelmani ja vuoden päästä valmistun kirjastovirkailijaksi merkonomi-koulutuksella. 

Olen tehnyt tässä kuussa asioita joihin en ole pitkään aikaan jaksanut itseäni painostaa, kuten leiponut äidin ja pikkusiskon kanssa joitain herkkuja. En ole ikinä tykännyt ruoanlaitosta tai varsinkaan leipomisesta, mutta tänään kun teimme äidin kanssa karjalanpiirakoita, huomasin kuinka rentouttavaa se on.
Minulla oli joskus tapana rentoutua värittämällä Aku Ankka värityskirjaani, mutta sekin on jäänyt jossain vaiheessa kokonaan pois. Nykyään riittää hyvän kirjan parissa hengailu tai kavereiden kanssa juttelu naamakirjassa. Tiedän, minulla ei ole ollut elämää pitkään aikaan.