Minulla on pitkästä aikaa sellainen olo, että oikeasti uskallan puhua menneisyydestäni jollekin. Olen aina jotenkin häpeillyt ala- ja ylä-asteen koulutaustaani vaikka eihän se minun vikani ole, että silloinen rehtori vain äkkiä päätti etten pysy mukana muiden kolmasluokkalaisten oppimisrytmissä. Niinpä minut siirrettiin keskustaan opiskelemaan ja minä olin aluksi ihan intona, että jee pääsen ihan uuteen paikkaan ja siellä on varmasti ihan erilaista kuin pikkukylämme ala-asteella. No, olihan siellä. Oli todellakin. Luokkatila johon päädyin tuntui ihan tavalliselta ja eihän sen ikäinen osaakaan paljoa miettiä sellaisia asioita. Opettajatkin vaikuttivat mukavilta ja samassa tilassa olevat oppilaat normaaleilta koululaisilta. Sopeuduin hyvin luokkaan ja luulin saaneeni ihan hyviä kavereitakin, mutta valitettavasti olin sokea.
Aluksi minulla oli yksi tyttö luokaltani kaverina, joka oli myöskin uusi ja opettaja kehotti minua tutustumaan häneen. Välitunnit vietimme keinuen ja jutellen. Kaikki tuntui olevan oikein hyvin. No, sitten luokkamme muut tytöt alkoivat liittoutua jostain syystä minua vastaan. Vuosi vuodelta se muuttui pahemmaksi. Aluksi se oli ihan leikkimielistä nälvimistä, mutta pian se muuttui seläntakanapuhumiseksi ja välitunnilla suoraan toimintaan eli hakkaamiseen ja potkimiseen. Voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun se ensimmäinen kaveri joka minulla siellä oli käänsi minulle selkänsä ja alkoi kiusaajaksi näiden muiden kanssa. Kaikista pahinta on se, että minä omassa naiviudessani kuitenkin ajattelin sen olevan vain leikkiä ja vaikka usein lähdinkin koulupäivän jälkeen kyynelehtien bussiin ja siitä kotimatkalle, uskoin että se on ihan oikein. Luulin että ansaitsin sen. Minussa täytyi olla jotain vikaa. Ehkä en vain ymmärtänyt leikkiä tai ehkä huumorintajuni oli vääränlainen. No, kuten sanoin, olin hyvin naivi tuohon aikaan. Tai sitten vain jaksoin uskoa kaikista hyvää. Muutenkin olen aina ollut ujo luonteeltani ja laittanut muut etusijalle.
Toisekseen tähän kiusaamisvyyhtiin liittyivät sitten yllätys yllätys luokan pojat. Minä kadun ehkä eniten maailmassa sitä, että menin ihastumaan siihen luokan pelleen ja vielä lähettämään rakkauskirjeen, jonka hän sitten tunnisti käsialastani eräällä oppitunnilla minun kirjoittamakseni. Minä olin herätellyt toivoa vaikka kuinka kauan kyseisen pojan suhteen, koska minusta tuntui, että hän katsoi minua eri tavalla kuin kukaan muu. Äh, pelkkiä pikkutytön unelmia ne olivat. Nimittäin kun tämä pelle sai tietää kirjeen kirjoittajan henkilöllisyyden alkoi kamala nauru ja minusta tuli entistäkin epäsuositumpi henkilö luokkayhteisömme keskuudessa. Minua sapettaa myös vallan kamalasti se, että erityisluokallemme viskattiin oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden lisäksi kaiken maailman häiriköt. Siitähän sitä soppa sitten syntyi. Mutta minä selvisin! Pidin peruskoulun päätösjuhlassa puheen, jota rehtori kehui kovasti ja sain myös stipendin musikillisesti menestyksestä.
Tahtoisin kuitenkin kernaasti kiittää. Kyllä uskokaa tai älkää. Kiittää kiusaajiani siitä, että minusta tuli näin vahva. Minulla on paljon mielipiteitä, jotka uskallan vihdoin tuoda ulos suustani ilman pelkoa, että ne lytätään heti alkumetreillä. Minä uskallan vihdoin olla oma itseni. Minä uskallan puolustaa itseäni. Minä tiedän olevani parempi ihminen. Kuitenkin. En varmasti koskaan tule luottamaan miespuolisiin niin paljon kuin sellainen ihminen luottaisi, joka ei ole kokenut sellaista kuin minä olen. Minä näen jatkuvasti mielessäni ivanaurun ja sen etten minä riitä. Minä en ole tarpeeksi koskaan. En tiedän opinko ikinä luottamaan. Minä pelkään joutuvani pettymään ja teen itselleni hallaa, kun menen näiden luulojen mukana. En kuuntele sydäntäni. Tai sitten kuuntelen liikaa. Minusta on aina tuntunut, että minulla on sisälläni liikaa tunteita joita en vain osaa vapauttaa ilmoille. Minä olen sitoutumiskammoinen. Minä pelkään muuttuvia tilanteita. Pelkään muuttuvani liikaa jonkun toisen kaltaiseksi. Minussa on useita kerroksia. Pimeä puoleni on pysytellyt loitolla kauan aikaa, mutta siellä se odottaa aikaansa ja valtaa varmasti mieleni vielä monta kertaa. Putoaminen on minun alaani.
Nykyään minulla menee kuitenkin hyvin. Olen saanut tuntea itseni tärkeäksi. Minua on rakastettu ja minä uskon, tahdon todella uskoa, että minäkin rakastin. Ainakin tunsin olevani turvassa. Olen nauranut enemmän kuin aikoihin ja minulla on oikeita tosiystäviä joille uskallan puhua niistä esiripun takaisistakin asioista. Toki olen välillä yksinäinen, mutta se tekee vain hyvää runojen kirjoittamisen kannalta. Siitä minun nimimerkkinikin tulee, surukukkanen. Nimi johtaa juurensa eräästä piirroksesta, jonka joskus ajatuksisssani johonkin paperin kulmaan tekaisin. Minä en osaa piirtää edes tikku-ukkoa, mutta se kukka oli mielestäni jotain niin hienoa sillä hetkellä. Onhan se parempi kuin ilokukkanen. Suru muutenkin hallitsee enemmän tekstejäni. Niin kuin pitkäaikainen ystäväni Hanna kerran viisaasti totesi: -Masennus on luovuuden polku.
