Tyttö joka ei osannut sanoa "ei"

Olen tässä pohdiskellut jälleen sitä; miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. Se on hieno asia. Eiväthän kukatkaan ole keskenään identtisiä ja (pakko lisätä vielä tämäkin klisee) lumihiutaleitakaan ei löydy kahta samanlaista. En ole asiaa teoriassa koskaan tutkinut, kun ei ole ollut tarpeeksi hyvää kameraa ikuistamaan sellaista ihmettä. No. Asiaan saattaa olla tulossa muutos ennemmin kuin luulinkaan!

Aiheeseen palaten voisin käyttää taas vertauskohtani "lempihenkilöäni" eli itseäni. Minusta on niin mukavaa mollata itseäni. Miellyttämisenhalu on aina ollut suuressa osassa elämääni. En osaa sanoa "ei" vaikka siihen olisi usein aihettakin. Koen pahaamieltä ja uskon olevani ilonpilaaja niin tehdessäni. Minulla on aina ollut ongelmia liiallisen olettamisen kanssa. Jos joku ei puhu minulle vähään aikaan mitään, oletan heti hänen suuttuneen jostain. En ole ikinä ollut hyvä puhumaan omista asioistani ja uskon vasta sitten, kun minulle sanotaan päin naamaa ettei se haittaa. Olisiko taas itsetutkistelun aika?

Aivan sama juttu on aina ollut niin koulumaailmassa kuin työympäristössä. Minulta pyydetään jotain extraa tavanomaisen päälle ja suostun siihen viipymättä. Minua on siis helppo käyttää hyväkseen. Kaiken lisäksi olen vielä todella sinisilmäinen ja haluan uskoa kaikista ihmisistä pelkkää hyvää. Ongelmani on myös hallitsematon avautuminen ihan random ihmisille. Parin juttelukerran jälkeen olen kertonut heille suunnilleen koko elämän tarinani. Minun pahin pelkoni on se, että jään ihan yksin. Yritän siis olla mahdollisimman ystävällinen kaikille.

Ihailen suuresti ihmisiä, jotka uskaltavat olla omia itsejään. Minä lytistän oman persoonani itseironialla ja nauran itselleni ennen kuin muut ehtivät. Onpa ainakin jotain mitä teemme sitten yhdessä, vaikka sitten omalla kustannuksellani. Olen aina ollut huono ottamaan vastaan kehuja. Kritiikki uppoaa minuun paremmin ja runopiirissä olen sitä saanutkin ihan kiitettävästi. Rakentava palaute on minulle tärkeää ja se auttaa keksimään lisää itseironisia runoja. Minä en oikein osaa kirjoittaa iloisista asioista. Silloinkin kaiken maailman kliseet valtaavat tekstin. Niitä on lähes mahdotonta välttää. Suru siis hallitsee enemmän tekstejäni. Siitä keksin nimimerkkinikin muinoin.

Minä yritän jatkuvasti tulla paremmaksi ihmiseksi. Ei-niin salainen haaveeni on julkaista oma runokirja ennen kuin täytän 30 vuotta. Pessimisti minussa sanoo ettei siitä tule ikinä mitään, kuka sitä nyt edes haluaisi lukea. Rakkausrunoja joiden rivien välissä katkera minä. Minun runoni eivät kerro kauniista asioista. Minun runoni ovat rumia. Ne ovat kuitenkin omasta kynästäni, ajatuksiani.

Huolella piirtelet rajojen ylitse
yrität saada minut suuremmaksi
kuin olenkaan